Mitä päällimmäisiä ajatuksia tai fiiliksiä sinulle jäi Metataitoklinikasta?
“Tästä prosessista aukesi minulle monta asiaa eri tavalla.
Olen pääsääntöisesti työskennellyt opetusalalla koko ikäni. Opettanut ala- ja yläkoulussa, ollut rehtorina, ja kouluttanut muitakin rehtoreita. Minull aon myös oma firma, jonka kautta teen nlp-coachausta. Vastatessani Metataitoklinikan chatissä esitettyihin kysymyksiin, yritin miettiä omaa itseäni sekä työyhteisöissä ja eri rooleissa olen ollut, ja mikä on ollut minun fokus kaikissa niissä. Mitä ne ovat antaneet mulle ja mitä mä olen antanut niille.
Oivalsin, että kaikki ne ristiriidat, joita minulla on työelämässä ja omassa elämässä ollut, eivät välttämättä liitykään johdukaan siitä yhteisöstä vaan ne johtuvat ristiriidoista minun sisälläni. Minähän olen henkilönä erittäin herkkä ja empaattinen, ja muut eivät välttämättä edes näe niitä ongelmia, joita minä koen. Olen aina selittänyt kaikki ongelmat sillä, miltä minusta tuntuu. Nyt minä kuitenkin huomaan, että vaikka minulla onkin kaikki tämä koulutus ja elämän ja työkokemus, niin olenkin jäänyt jumiin siihen, mistä lähdin liikkeelle uraputkeen joskus 15-17 vuotiaana. Olen aina mennyt jokaiseen rooliin omana itsenäni jokseenkin sinisilmäisenä, tekemään sitä mitä minä osaan. Ja sitä mitä minä en osaa, minä opettelen. Aina ajatuksenani on ollut se, että minä hoidan sen, mitä minun kuuluu, kunhan kaikilla on kaikki hyvin. Mutta enhän minä voi mennä eri tyyppisiin työtehtäviin, sillä samalla moodilla millä olen mennyt joskus 18-vuotiaana. Nyt vasta olen tajunnut, että se on se, mikä tässä on koko ajan harannut vastaan.
Kun aikoinaan lopetin rehtorin hommat, pikkuveljeni sanoi, että onneksi, koska sinä et kyllä sopinut siihen hommaan ollenkaan. Minä ihan loukkaannuin siitä, että miten sä voit sanoa noin, koska kollegat, alaiset, nuoret, vanhemmat ja kaikki antavat toisenlaista palautetta. Sitten hän sanoi: ”Tottakai olet hyvä työssäsi, mutta onko se työ sinulle hyvä?”
Olen aina tiennyt, että työni ei ole minulle hyväksi, ja olen koittanut tehdä siitä sellaista. Olen aina ajatellut tarvitsevani lisää jotain, kuten koulutusta, koska en ole luottanut siihen, että osaan. Se, että kouluttauduin lisää ja hain muuta siihen rinnalle oli vain merkki siitä, että minun ei kuulu olla tuollaisessa paikassa! Olen jämähtänyt. Tästä prosessista innostuneena hain itselleni jotain ihan toisenlaista työpaikkaa.
Minut on aina siirretty tehtävästä toiseen, yleensä sellaisiin mahdottomiin, joissa kukaan ei ole saanut mitään lopputulosta aikaiseksi. Ja minut on tunnettu henkilönä, joka taivuttaa tuulimyllyt. Mutta minä en enää jaksa tai halua. Minun oma käsitykseni pystyvyydestä on ollut vääristynyt. Toki minä pystyn, mutta se syö minua niin paljon. Ja olen väsynyt tehtyäni tämän saman niin monta kertaa. Siitä minä en olisi osannut hypätä ulos ilman Metataitoklinikkaa.”
Kertoisitko tarkemmin lisäarvosta, jota sait Metataitoklinikasta?
“Tämä prosessi auttoi zoomaamaan taakse ja katsomaan kaikkea. Kaikki tekstit, kaaviot ja materiaali oli koottu tosi hyvin. Tuntui, että olin koko ajan näköalapaikalla. Näin itseni ja kokonaisuuden, menneisyyden ja myös ehkä tulevaisuuden. Materiaalissa oli paljon sellaista, mikä ei välttämättä sovellu suoraan koulumaailmaan, mutta kuitenkin kaikkeen, missä ihmiset ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Niin siitä oli hirveän helppo miettiä, että entä jos minä olisinkin tuossa paikassa ja katsoisin tätä asiaa näin päin. Tykkäsin tosi paljon siitä, että kaikki sisältö oli aika tiivistä ja kysymykset olivat sellaisia, että jos minulla olisi ollut aikaa, olisin saattanut pakertaa yhtä kysymystä päivän ja sitten vasta seuraavana päivänä kirjoittanut. Minusta ne olivat todella hyviä. Tuntui siltä, että oivallus oli sisällytetty niihin kysymyksiin. Ne eivät pakottaneet, mutta antoivat mahdollisuuden avata sitä omaa jumiutunutta ajattelua. Se oli yksi parhaista jutuista tässä. Ja sitten se, että oli niin paljon lisämateriaalia, mihin pystyi halutessaan palaamaan ja lukemaan lisää. Ainakin minä koin, että ne olivat oikeasti tosi hyviä ja myös sopivasti mitoitettua.
Tärkeätä tässä on minusta joustavuus sekä se, että eri näkökulmat ja kerrokset pysyvät näkyvissä koko ajan. Se auttoi minua ajattelemaan koko matkaa, jota olen tehnyt kasvaessani 14 vuotiaasta 57 vuotiaaksi: missä kaikissa töissä olen ollut ja millaisissa rooleissa. Vähän kuin ne olisivat menneet eri raiteilla ja välillä yhdistyneet, välillä rinnakkain, välillä joku on jäänyt taakse, mutta kuitenkin se kaikki on kuljettanut minua sinne, minne haluan mennä. Ja nyt olen läsnä tässä kerrostuneesti.
On kuin olisin hakenut omat palaseni palaset itseeni takaisin kaikista töistäni töistä, kaikista hyvistä ja huonoista puolistani ja kaikista haaveistani ja toiveistani. Tunnen kuinka tähän kiteytyy kaikki ja haluaisin vain pysäyttää tämän hetken ja olla tässä vaikka viikon. Olen saanut kaikki minun osat tähän ja minun on mahdollista tehdä itselleni se hyvä, mitä haluan. Ja minä tiedän sen tavan, jolla se tehdään. Joku voisi ajatella, että tämä on ihan höpö höpöä, mutta tämä tunne on minulla hirveän vahva tällä hetkellä. Se ei ole älyllinen oivallus, vaan enemmänkin laskeutunut ymmärrys.
Minussa meni koko tämän prosessin läpi sellainen tunne, että nyt on lupa kuunnella omia tarpeita ja toiveita. Kuulostaa kliseeltä, mutta kun mä olen ajatellut väärin päin aina. Valmennusprosessi antoi minulle luvan tarkkailla elämääni, ja sain jotenkin näkymän siihen, että minun on mahdollisuus saavuttaa tasapaino asioiden välillä sekä töissä että omassa elämässä. Ajatellessani tätä koen ihan kylmiä väreitä kehossani. Tämä antoi sellaisen tietyn skaalan, mitä voi venyttää tai tiivistää, josta voimaannuin ihan hirveästi.
Kirjoittaessani vastauksia, minusta tuntui, että minulla on lupa olla empaattinen itselleni. Minulla on lupa kuunnella omia tarpeitani. Minähän aina toitotan merkityksellisyydestä itselleni ja muille. Mutta se sana oli jotenkin vääristynyt mielessäni, koska koin, että työni on tosi merkityksellistä. Minähän saan vieläkin vuosia ja vuosikymmeniäkin jälkikäteen sellaista palautetta, josta tiedän, että olen liikuttanut vuoria, pelastanut henkiä ja saanut jotain hyvää aikaiseksi. Mutta en ole koskaan tajunnut ajatella sitä niin, että se mitä teen työkseni tai vapaa-ajalla, niin se saa olla myös minulle merkityksellistä.
Minulla on ihan sellainen fiilis kuin olisin pikkulapsi. Minulle on vihdoin annettu lupa olla. Tunnen suunnatonta vapautta tällä hetkellä. Kiitos tämän prosessin, että olen saanut ajatella itseäni työelämässä ja työelämää itsessäni molempiin suuntiin. Tasapaino ei tule mistään muusta kuin siitä, että terveen itsekkäästi pistää itsensä miettimään, mikä on minua, ja sitten sovittaa se yhteen työn kanssa ja myös eriyttää. En olisi tehnyt tätä ilman metataitoklinikkaa.
Yksi lempijuttujani on ollut kirjoittaminen. Kirjoittamisen mentorini on jo kymmenen vuotta kertonut odottavansa, että koska hän voi viedä tekstejäni kustannustoimittajalle. Ja aina olen vastannut, että sitten kun minulla on aikaa. Eihän minulla ole koskaan ollut aikaa, kun olen hautunut töihin. Nyt ajattelen tämän myötä, että laitan yhteen huoneeseen kyltin, että ei saa häiritä. Ja se on se paikka, johon vetäydyn sen sijaan, että mä kehitän itseäni jollain työhön liittyvällä saralla. Minä haluan nauttia elämästä. En olisi ehkä ilman tätä prosessia tajunnut, että voin tehdä sen.”
Miten koit valmennusprosessin ja digitaalisen alustan?
“Tykkäsin valmennusalustassa siitä, että se tarjosi kysymyksiä, näkökulmia ja vinkkejä, joista voin valita itselleen sopivia tapoja kehittyä tai kehittää itseäni sekä yhteisöä. Jotenkin jälkikäteen katsottuna koko matkan ja prosessin aikana kaikki näkökulmat ja kerrokset olivat näkyvissä alusta loppuun asti. Se ei ollut niin, että nyt mietitään ja lokeroidaan tämä ja sitten joku toinen. Vaan niissä ohjeissakin viitattiin siihen, mitä olin aiemmin pohtinut. Koko ajan mentiin eteenpäin, palattiin taaksepäin ja kuitenkin keskityttiin siihen, miten ihana itse olen. Eihän sellaista mahdollisuutta tänä päivänä juurikaan ole, että voisit antaa itsellesi aikaa ja mahdollisuuksia.
Ehkä prosessin kautta tuli se oivallus, että kaikkea ei tarvitse järkeillä. Ihmisellä on tunteet, halut ja inhotukset ja kaikki muut. Prosessissa sai vaikka sanoa, että inhoan tämän tyyppisiä ihmisiä, mitä ei muuten kehtaisi sanoa. Ei sitä suoraan kysytty, mutta oli oli mahdollisuus vastata niin, mikä antoi myös vapautta, että tämä on elämää. Myös tämä kuuluu ihmisenä kasvamiseen ja työyhteisöjen yhteisiin asioihin.
Se mikä teki tästä poikkeuksellisen kaikkeen muuhun verrattuna, missä olen ollut oli se, että oli koko ajan mahdollista joko pitää kokonaisvaltainen näkökulma tai välillä katsoa itseen tai työyhteisöön, ja koko ajan pystyi peilaamaan niitä ja miettimään, mikä tässä elämän vaiheessa, näillä voimilla, tässä työyhteisössä vie minua ja meitä eteenpäin.
Minusta harjoitukset olivat huolellisesti laadittu, mikä oli syy, miksi teinkin ne. Katsoessani taitokortteja, huomasin, että niistä suurin osa osui kohdalleen, mutta osa ei ollut enää minulle tätä päivää. Sitten katsomalla toisia mindsettejä, joista löysin toisen kortin, joka tuntui omaltani juuri tässä kohdassa työuraa.
Tämä joustavuus on minusta se taikasana. Kertaakaan minusta ei tuntunut siltä, että pitäisi tehdä jotain vaan, että saan ajatella tätä ja itseäni tässä kuviossa eri suunnilta. Minä en ole suorittamassa tätä, vaan saan tästä jotain itselleni. Saan näkökulmia. Tämä sopii minulle hyvin, koska itse tykkään pohdiskelusta ja kirjoittamisesta. Mutta jollekin sellaiselle check listan pitäjälle, tämä ei välttämättä ole niin hyvä.
Olen koko ikäni valmentanut eri urheilulajeja. Siellä parhaat valmentajat parantavat sitä, mikä sinussa on jo lähtenyt käyntiin, oli laji mikä tahansa. Niillä, jotka aloittelevat valmentajauraansa fokus on siinä, että tätä, tätä ja tätä osasta pitää kehittää. Silloin kaikki jää keskitasoiseksi. Ei tapahdu mitään kehitystä yksilössä tai joukkueessa. Samaa asiaa voi tehdä siis kahdella tavalla.
Tykkäsin havainnollistavista videoista. Katsoin jotkut jopa kahteen kertaan. Videoissa esiintyvän näyttelijän ääntä jaksoi kuunnella, koska hänen tapansa puhua oli rauhallinen ja juurruttava. Siinä rinnalla oli Anssin veikeä ja ymmärtäväinen ja hyväntuulinen suhtautuminen, joka viestitti, että tämä ei ole niin vakavaa. Tämä on iso ja tärkeä asia, mutta minulta ei vaadita mitään ylimääräistä. Teet sen, mitä haluat. Ne valmennusprosessin aikana valmentajan lähettämät videotervehdykset välissä, olivat myös ihan mahtavia. Sellaisia pitäisi olla minunkin maailmassa enemmän: “Joku laittoi minulle tällaisen videoviestin!” Pidin Anssin tavasta sanoa täsmäjuttu suoraan, mutta kuitenkin niin lempeästi ja lämmöllä, että sitä ei voi olla ottamatta vastaan. Sillä on iso merkitys.
En keksi prosessista mitään, mikä voisi olla paremmin. Kaikin puolin hyvä prosesssi, ei ole mitään negatiivista sanottavaa. Kiitän, koska tämä oli tosi hyvä ja pitkästä aikaa sellainen, mihin uskon ihan täysillä. Näen tässä hirvittävän paljon mahdollisuuksia.”
Prosessilla vaikuttaa olleen suuri merkitys nimenomaan hyvinvointisi kannalta. Kertoisitko siitä lisää?
“Olen käynyt itse läpi työuupumuksen, joka muuttui masennukseksi. Tein vuosikausia täydessä flowssa kauheasti kaikkea, ja innostuin kaikesta ihan hirveästi. Ja aina heti, kun sain pään pinnalle, jatkoin samaa vauhtia. Ja uupumus palasi uudestaan. Ja kun selvisin siitä kaikesta, ajattelussani on jotain ja kävin kaksi vuotta kognitiivisanalyyttisessa psykoterapiassa. En oikein vieläkään tiedä oliko siitä jotain hyötyä. Koska olin käynyt jo nuorena läpi ne kaikki solmukohdat elämässäni ja menneisyydessäni. Sieltä ei tullut mitään uutta, vaikka rahaa meni paljon. Ajattelen niin, että jos minulla olisi silloin ollut käytössä Metataitoklinikan tyyppinen työkalu, en olisi silloin koskaan vaipunut liian syvälle. Minulla olisi ollut check point: Tämä on elämää; Tämä on Piia sinua.
Minusta metataitoklinikka soveltuu todella hyvin työhyvinvoinnin kehittämiseen. Kun mietin työyhteisööni tulevaa valtaisaa muutosta, jonka seurauksena osa ihmisistä voi tosi huonosti ja kokee stressiä. Näen siinä hyviä mahdollisuuksia, ja mietin valmennusprosessimme aikana koko ajan, miten voisin hyödyntää tätä ja auttaa heitä suhtautumaan eri tavalla muutoksiin. Opin myös sen, että tämä ei nyt tässä kohdassa ole minun tehtäväni.”
Miten koit ryhmävalmennussession?
“Ryhmävalmennuksen alussa tehty parityöskentely oli järisyttävä kokemus. Kun meidät oli matchattu osuvasti, siitä jäi tuntuma, että pääsimme heti suoraan asiaan. Muutaman vaihdetun sanan jälkeen TUDUM, kuin olisimme olleet samassa tilassa. Olemme kumpikin läsnä tässä ja kumpikin tiedetään, mistä toinen puhuu. Parini oli hyvin liikuttunut ja kertoi ryhmälle tulleensa todella nähdyksi.
Yleensä tykkään, että on erilaiset äänet ovat ryhmässä, koska sitten ne tulevat kuuluviin ja tilanteet näyttäytyvät toisenlaisina. Tässä metataitoklinikka prosessissa on niin paljon enemmän herkkyyttä, että se ansaitsee ja vaatii sen, että tämä tehdään turvallisesti. Jos joukossa olisi riidankylväjä tai joku joka ei osallistu itse, se saattaisi häiritä prosessia.”
