Meidän ihmisten ulkoiset piirteet ja status herättävät automaattisesti muissa tiettyjä stereotypisiä ajattelumalleja ja suhtautumistapoja. Miehillä yksi tällainen on pituus, naisilla ulkonäkö. Jos esimerkiksi tyttö kasvaa erityisen ”kauniiksi” on hyvin todennäköistä, että hänen ympärillään olevat ihmiset suhtautuvat häneen eri tavalla kuin ihmisiin yleensä ottaen. Varsinkin suhteessa miehiin, tällaisten naisten maailman virittyy ihmissuhdedynamiikan varaan, jossa heillä on paljon ”valtaa”. Kauniilla naisilla on riski jäädä elämään moitteettomasti maailmaan, jossa toisten näkökulmien huomioon ottaminen ei ole välttämätön taito. Näin ei käy tietysti kaikkien kaunotarten kohdalla (esimerkiksi Prinsessa Diana), mutta tällainen vaara on selkeästi olemassa.
Sillä, että olen ammatiltani psykologi on suuri vaikutus tapaan jolla tuntemattomat ihmiset suhtautuvat minuun. Varsinkin jos asia tulee henkilölle myöhemmin yllätyksenä, voi heidän kehonkielensä kertoa monenlaista viestiä. Odottavatko ihmiset, että psykologit näkevät heidän läpi? Psykologeilla on tietty asiantuntijuuteen perustuva statusasema yhteiskunnassamme, johon psykologi voi alkaa itsekin uskoa. Kutsun tätä ekspertti-syndroomaksi.
Olen koulutukseltani myös diplomi-insinööri (tuotantotalous). Siinä missä DI-koulutuksessa pyrittiin ymmärtämään koko organisaation toimintaa ja sen johtamista monista eri näkökulmista, psykologin koulutus painottui kapea-alaisen yksilöasiantuntemuksen kehittämiseen. Koulut valmistivat opiskelijat kohtaamaan työelämän haasteet hyvin erilaisista ajattelutavoista käsin.
Voiko asiantuntijan mindsetillä arvioida johtajuutta?
On selvää, että nykypäivänä monissa töissä ei riitä pelkkä yhden alan asiantuntijuus. Paras asiantuntija on harvoin paras johtaja. Mitä enemmän yksipuoleinen asiantuntijan valta-asema on (ajattele lääkäreitä) sitä suurempi vaara tämän asiantuntija-mindsetin vangiksi jäämiselle on. Henkilöarviointitilanteessa psykologien auktoriteettia sanoa kantaansa ihmisen persoonasta ja kyvykkyydestä ei juurikaan kyseenalaisteta.
Olen miettinyt sitä, että miten ekspertti-syndroomasta kärsivä psykologi voi ymmärtää hyvien johtajien ajattelutapaa? Isoissa psykologitoimistoissa arvioinnit ovat suhteellisen mekaanisia prosesseja, joidenka toteuttajia ovat nuoremmat psykologit vanhempien pitäessä yllä asiakassuhteita. Vaara on, että nuori, kapeamman maailmankuvan omaava asiantuntija-arvioija yksinkertaistaa tai ymmärtää muuten väärin haastattelemansa henkilön moniulotteisuutta. Tällöin tehdyt tulkinnat ovat projektioita arvioijan omista uskomuksista ja olettamuksista: useiden näkökulmien huomioon ottaminen on päättämättömyyttä; läsnäoloa korostava ihminen ei voi olla tavoitteellinen johtaja. Testit nähdään kuin raamattuna, jonka luotettavuutta ei kyseenalaisteta.
Maailman kohtaaminen omasta pikku nurkkakunnastaan käsin ei ole tyypillistä ainoastaan psykologeille, vaan kaikille asiantuntijuuden ja asiajohtamisen maailmassa eläville ihmisille. Millä tavalla expertti-syndrooma ilmenee sinun ammattialallasi?
Kiitos @Jarmo Manner, Esa Saarinen