Käsittelin aikaisemmin Myötäluovaa mieltä, jonka saavuttaa noin 5 % väestöstä. Persoonan/identiteetin kehityksen matka ei suinkaan pääty tähän. Tai toisaalta se päättyy, ja alkaa uusi matka transpersoonalliseen identiteettiin.
Omista ja kulttuurin arvoista irtautumisen jälkeen ihminen saattaa alkaa kyseenalaistaa vieläkin syvemmin ajattelunsa ja olemassa olonsa perusteita. Häntä voi alkaa häiritä esimerkiksi samaistuminen oman mielensä katkeamattomaan ajatusvirtaan. Ajatteluhan on samaistumista; jokainen ajatus sisältää pienen tunteen minästä. Kun lähestymme luontoa vain ajattelumme kautta, koko elämämme kutistuu pienen päämme sisällä olevaksi käsitteelliseksi todellisuudeksi. Elämme pakonomaisesti analysoiden, tulkiten ja lokeroiden kaiken sitä mukaa, kun havaitsemme jotakin. Sosiaalisen elämän ja kommunikaation kannalta on toki välttämätöntä, että määritämme todellisuuden kielen abstraktioiden kautta.
Transpersoonallisessa kehityksessä mieli/ego alkaa tarkastella itseään objektina. Useimmille ihmisille on vaikeata kuvitella näkökulmaa, jossa itse ei ole kokemuksen keskus. Kun ihminen tulee tietoiseksi tämän mahdollisuuden olemassaolosta, muuttuu ego/identiteetti itsessään kehityksen esteeksi. Hän huomaa miten erottaa itsensä elämästä kuvitellessaan, että tässä olen minä ja tuolla muurin takana on muu maailma.
Mieli on maailman hypnoottisin asia, ja se saa meidät samaistumaan omaan historiaamme, tarinoihimme ja identiteettimme. Kaikki mitä tavoittelemme (omaisuus, saavutukset, tunnustus) ovat mielen luomuksia. Tunnemme itsemme vain mielen kehittämän tarinan kautta. Tämä tarina on tavallaan unta siitä, kuka minä olen. Siksi ihmisen täytyy kuolla identiteetin tasolla, herätäkseen tästä unesta. Vain kun et ole kukaan, voin olla täysin vapaa.
Mieli pelkää yli kaiken tarinansa kadottamista. Tavallisesti tarinasta täytyy tulla epämiellyttävä, jotta ihminen työntyisi siitä ulos. Itse asiassa ihmiselämässä ei ole mitään kauniimpaa kuin epäonnistunut tarina, koska juuri sen kautta voimme ymmärtää todellisen luontomme. Hyvä uutinen on, että lopulta kaikki tarinat epäonnistuvat, jolloin joudumme luomiemme rakenteiden taakasta. Kuolema on kumppani, jonka hyväksyminen ja kohtaaminen auttaa ymmärtämään elämää.
Transpersoonallinen kehitys on monella tapaa henkistä. Kun ihmisen identiteetti laajenee niin, että hän kokee olevansa yhtä kaiken kanssa, hän ikään kuin kohtaa Jumalan subjektiivisessa kokemuksessaan. Jokaisella kehityksen tasolla egomme pyrkii yhä uudella tavalla jäljittelemään henkistä yhtenäisyyttä. Se mitä kutsumme persoonallisuudeksi, on oman egomme epätoivoinen yritys saada kosketuksen todellisiin piirteisiimme. Persoonallisuus on feikkiä. Persoonallisuuden kehittyessä tämä jäykkä käsitys itsestä pala palalta murenee. Kuitenkin samaan aikaan metodit ja instrumentit, joilla mieli yrittää rakentaa menetettyä ykseyttä, tekevät itsessään tehtävästä mahdottoman.
Niin kauan kuin mieli/ego on toiminnassa, se tekee aina maailmasta ja itsestään pysyvän. Se täyttää kaikki tuntemansa aukot luomassaan tarinassa persoonallisuuden rakenteilla. Ego voi käyttää jopa egottomasta tilasta tulleita transpersoonallisia kokemuksia kunniamerkkinään siitä, että on erikoinen: ”Minä sen tein”. Se hyödyntää ihan kaiken, myös pyhän, tapana tehdä itsestään todellisen. Ego kertoo meille: ”Tee A, B, C ja D niin saavutat tyyneyden.” Kun ihmiset ottavat menetelmän (esim meditaatio) löytääkseen itsesi, ennen pitkää se tulee heidän ja heidän itsensä väliin. Kaikki menetelmät on lopulta hylättävä. Vain olemalla välittömästi läsnä todellisuudelle joka avautuu tässä hetkessä, voimme päästä ulos tarinastamme.
Tässä kehityksen vaiheessa henkilöt saattavat myös kiinnostua inhimillisen havaintojärjestelmän toiminnasta – erityisesti tämän tavasta suodattaa pois ”epäoleellinen”. Mitä jos aistimme olisivat vain yksi tapa olla yhteydessä maailmaan emmekä tämän takia tavallisesti ole tietoisia meitä mahdollisesti ympäröivistä muista ulottuvuuksista?
Ihmisen on ensin löydettävä identiteettinsä voidakseen luopua siitä
Transpersoonallinen kehitys muistuttaa monella tapaa regressoitumista lapseksi, jolla ei ole egon rajoja. Ihmisenä kasvaminen ei olekaan lineaarinen vaan syklinen prosessi, jossa ensin löydämme oman identiteettimme, ja sitten jälleen menetämme sen.
Jotkut pakenevat aikuisuuden vaatimuksia väittämällä, että meidän tulisi olla enemmän lapsenkaltaisia. Kehityksessä ei ole tällaisia nopeita oikoteitä. Meidän täytyy ensin omata jotain päästääksemme siitä irti. Meidän tulee hyväksyä se, että Jumala ohjaa meidät matkalle oman egomme vankityrmiin. Sen sijaan, että sielu kulkisi suorinta tietä kotiin, sen tulee harhailla. Emme tiedä miksi, mutta sillä on varmasti jokin tärkeä merkitys.
Miten syvälle kanin koloon sinä olisit valmis kulkemaan?
Monet ihmiset varmasti kysyvät tässä vaiheessa: Miten voin kehittää itseäni toimimaan ja ajattelemaan transpersoonallisilta tasoilta käsin? Vastaukseni on: Et mitenkään, mutta kiinnitä huomiota tapaan, jolla asetat kysymyksesi. Kuuntele sydämelläsi, kehollasi ja mielelläsi sitä, mitä kehitys sinulle tällä hetkellä tarkoittaa, ja saamaasi johdatusta.
Egonsa objektina kokevien ihmisten kasvutarinan taustalla on harvoin heidän oma päättäväisyytensä. Päättäväisyys itsessään nousee esteeksi kasvulle: ”Miten ihminen voi ylittää tarpeensa haluta lopettaa haluaminen?”
Jossain vaiheessa kehityksensä matkaa ihmisen on paradoksaalisesti luovuttava myös jatkuvasta pyrkimyksestään kasvaa. Elämästä ei tule kasvun myötä selkeämpää, vaan haasteet ja kysymykset muuttuvat aina vain vaikeammiksi. Voitko kuvitella millaista olisi tuntea, kun itse haluta päästä eroon itsestään? Voitko kuvitella, miten yksinäistä olisi, jos vain todella harvat ihmiset ymmärtäisivät kokemusmaailmaasi ja kysymyksen asettelujasi? Kun kasvamme, meistä ei välttämättä tule onnellisempia, mutta asiat, jotka tuottavat elämään kipua ja kärsimystä muuttavat luonnettaan.
Mielestäni Matrix elokuvan kohtaus, jossa Neo valitsee punaisen ja sininen pillerin väliltä, kuvaa hyvin kasvua. Joillekin ihmisille elämä tarjoaa punaista pilleriä, jonka nielaiseminen saa silmät aukeavat, eikä maailma ole enää koskaan entisellään. Kyse on yhtälailla elämän langettamasta kirouksesta kuin lahjasta.
Kaikki ihmiset voivat saada hetkittäisiä kokemuksia, joissa he ylittävät egonsa rajat. Esimerkiksi kokemukset kuoleman välittömästä läheisyydestä (sekä fyysiset, että psykologiset), sekä minän rajat pirstova henkinen havahtuminen, voivat muodostaa elämäämme käännekohdan. Kun egosi linssiin muodostuu kokemuksen johdosta syvä särö, sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko omistat loppuelämäsi ymmärtääksesi, mitä helvettiä sinulle on tapahtunut (punainen pilleri), tai vain unohdat koko jutun, ja jatkat normaalisti elämääsi (sininen pilleri). Henkiset kokemukset ja tajunnan tilan muutokset voivat katalysoida kehitystä, mutta ne kuitenkin ohimeneviä. Et voi välttää sitä, että mielesi tekee kokemuksistasi oman tulkintansa.
Itselleni merkittävä transpersoonallisten kokemusten lähde on ollut parisuhteeni. Marian ansiosta elämääni siunautuu jatkuvasti ongelmia, joita minulla muuten tuskin olisi. Välillämme oli tällä viikolla epämääräistä jännitystä ja etäisyyttä. Tämä virittynyt negatiivisuus vapautui perjantai-iltana minussa tapahtuneeseen avautumiseen (”implosion”=sisäinen räjähdys), ja sitä seuraavaan yhteiseen läsnäoloon sekä tunteiden, kehon ja mielen tasolla. En kohdannut kumppaniani persoonastani käsin. Hän koki avoimen yhteyden sydämeeni – minä hänen. Itkin tietämättä mihin tämä johtaa, kuitenkin ajatteluni selkeämpää kuin koskaan. Tällaiset kokemukset ovat toimineet keskeisinä jäsentävinä elementteinä yhteisessä tarinassamme. On epätodennäköistä, että olisimme ilman niitä yhä yhdessä.
Kiitos Sergey Kuprianov, A.H. Almaas, Ken Wilber, Eckhart Tolle, Susanne Cook-Greuter, Scott M. Peck, Robert Masters, Maria Jakobsson
PS. Suosittelen teemasta kiinnostuneita lukemaan jonkun A.H. Almaasin kirjan, esimerkiksi Pearl Beyond Price.