Esko Kilpi ruotii taannoin blogissaan Ralph Staceyn ajatuksia tietämisen ja tekemisen välisestä vuorovaikutuksesta.
Interaction is the process of knowing …
… Knowledge cannot simply be located in an individual head to be extracted as an organizational asset and then shared.
Jaan tämän näkemyksen siitä, että organisaatioiden tulisi tarkemmin tarkastella käsityksiään siitä, mitä tieto on. Olen huomannut, ettei ajatus hiljaisesta tiedosta koskaan tuntunut itselleni mielekkäältä. Jaottelu implisiittiseen ja eksplisiittiseen tietoon heijastaa jotenkin käsitystä tiedosta konkreettisina ja yksittäisinä murusina, joita ihmiset siirtelevät mielensä sisällä kuin huonekaluja.Hiljainen tiedon kuvitellaan olevan irrotettavissa ihmisten mielestä organisaation resurssiksi ja sitten vain jaettavissa kuten muutkin fyysiset resurssit.
Konstruktivistinen tietokäsitys
Konstruktivistinen viitekehyksen valossa Knowledge Managementtia voidaan tarkastella seuraavista kolmesta näkökulmasta.
Tiedon rakentuminen kontekstissa tarkoittaa sitä, ettemme voi erottaa tietoa toiminnasta. Tiedon arvo määrittyy kontekstin mukaan, koska oikean tiedon on oltava tavoitettavissa oikeassa tilanteessa. Ihmiset toimivat hyvin harvoin etukäteen tarkasti tietämiään suunnitelmia toistaen. Ympäristössä eli kontekstissa tapahtuvien muutosten vuoksi osaaminen ja tieto myös vanhenevat nopeasti. Organisaatiot tuhlaavat resurssejaan yrittäessään määrittää osaamispääoman arvoa irrallaan kontekstista.
Eskon lailla monet postmodernit ajattelijat ovat tuoneet esille ajatuksen siitä, että tieto rakentuu vuorovaikutuksessa (jätän sen siksi käsittelemättä). Samalla he saattavat suhtautua kriittisesti yksilön oman mielen rooliin hänen todellisuutensa rakentamisessa. He ovat oikeassaan sanoessaan, että tieto ei ole pään sisälle varastoitava asia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mielessä tapahtuvalla tietämisen prosessin luonteella ja rakenteella olisi yhtä suurta suurta merkitystä kuin itse vuorovaikutuksen luonteella ja rakenteella. Ihmisten mieli omaksuu luonnostaan tietynlaisia rakenteita ollessaan vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Pointti ei ole se ovatko nämä mielen rakenteet vuorovaikutuksen tuotetta vai ei. Ne joka tapauksessa aktiivisesti vaikuttavat siihen miten ihminen tietää sen mitä hän tietää. Metaforana tästä toimii suihkulähde: Suihkulähteellä on rakenne ja muoto, vaikka se muodostuu keskenään vuorovaikutuksellisessa prosessissa olevista pisaroista.
Edellisessä kuvassa esittämäni jaottelu on selkeyttänyt itselleni näennäistä ristiriitaa yhteisöllisen ja yksilöllisen tiedon rakentumisen välillä. Konstruktivistinen ajattelu ei ole tasapainossa, jos se ei sisällytä kaikkia kolmea näkökulmaa (mieli, tekeminen, vuorovaikutus).
Mitä knowledge managementtiin tulee, tärkeää ei ole se, miten paljon organisaatiossa on osaamis- ja tietopääomaa, vaan se, 1) miten ihmiset jäsentävät tietoa mielessään, 2) missä tietoa sovelletaan ja 3) minkälaisten vuorovaikutusmuotojen kautta tieto syntyy. Jos tarkastelisimme tätä integraalisen mallin nelikentän valossa tulee neljäntenä ulottuvuutena tietoarkkitehtuuri ja tekniset alustat, joilla tietoa jäsennetään. Kaikki osa-alueet riippuvat toisistaan. Esimerkiksi globaalin vuorovaikutuksellisen tiedon jakamiskulttuurin muodostuminen ei olisi ollut mahdollista ilman it-teknologiaa. Uskon myös sosiaalisen median käytön vaikuttavan positiivisesti ihmisten mielen rakenteiden kehitykseen.
Kun tarkastelen näiden neljän näkökulman vuorovaikutuksellisuutta mieleeni nousee monia ideoita. Knowledge management 2.0:ssa ei kyse ole vain vuorovaikutuksesta tai vain teknologiasta, vaan kokonaisuudesta, jonka valossa joudutaan miettimään uusiksi myös työprosessit ja HRD.
Psykologina olen huolestunut siitä, ovatko kaikki työntekijät valmiita niihin mentaalisiin vaatimuksiin, joita uudet tietotyön teknologiat ja toimintatavat heille asettavat. Kilpi ja kumppanit puhuvat teollisen ajan logiikasta enemmän kulttuurin kuin yksilön mielen tasolla olevana ilmiönä. Toivoisinkin keskustelua siitä, millaisen muutosta uudet vuorovaikutuksen tavat edellyttävät ihmisten mielen nykyisissä tavoissa rakentaa tietoa. Tutkimuksista tiedämme että tietokäsitykset muuttuvat hitaasti jopa yliopiston kaltaisessa tuetussa ympäristössä (Esim. King&Kitchener (1994): Developing Reflective Judgement).
Vuorovaikutukselliset tiedon luonnin tavat ovat tulevaisuutta, mutta niiden menestyksekäs implementointi edellyttää, että avainhenkilöt kykenevät kyseenalaistaa teollisen aikakauden pohjaolettamat. Uskon, että monien yritysten ylin johto kykenee sisäistämään ideat vuorovaikutteisesta tiedonjakamisesta ja sosiaalisesta mediasta. En muista, koska olisinviimeksi itse tullut yhtä haltioituneeksi kuin kuunnellessani viime viikolla Kilven ja Jukka Peltosen keskustelua työelämään tällä hetkellä vaikuttavista trendeistä. Fakta on kuitenkin se, että noin kehittynyt dialektinen ajattelukyky on erittäin harvinaista, ja menee valtaosalta väestöä yli hilseen. Oppilaan on oltava valmis tajutakseen konstruktivististen ideoiden todellisen merkityksen.
Voisiko olla, että elämme sosiaalisten medioiden kanssa vielä kuherruskuukautta? Veikkaan, että on vain ajan kysymys, kun huomataan, miten laajaan muutosvastarintaan nämä projektit usein törmäävät jo keskijohdon tasolla. Radikaalit muutokset eivät ole koskaan olleet helppoja ihmisille. Asian vahvistaa sosiaalisen median veteraani Teemu Arina Talouselämä-lehdessä:
”Sosiaalisten ohjelmistojen keskeisin haaste ole teknologia, vaan kulttuurin muutos. Niin kauan kuin ihmisten ajattelua hallitsevat luutuneet käsitykset oppimisesta, verkko-opetuksen on vaikea tehdä lopullista läpimurtoa”.
Kiitos Esko Kilpi, Humap, Tapio Malinen, Jukka Peltonen
